Jalkapallo ja kaverit

Kesä 1975. Olemme muuttaneet Inkilänmäelle ja kuikuilen koivun takana läheisen aution omakotitalon takana olevaa aukiota missä pojat pelasivat jalkapalloa kivistä tehtyihin maaleihin. Joku huomaa minut ja pyytää mukaan että saisivat tasasakit. Siitä se alkoi.

Myöhemmin syksyllä kinusin naapurin, minua 5-vuotta vanhemmalta, pojalta että ottaa mukaan KuPS Puumien treeneihin Kettulankoulun kentälle. Pikku fillarillani singersin Jukan perässä Ketariin. Muut pojat olivat minua vanhempia. Satoi vettä ja hiekkakenttä oli kuraliejua. Nokian nappulat jalassa lähinnä katselin kun muut pelasivat. Maalivahdit olivat mahtavia. Heittäytyivät liejuun pallon eteen välittämättä siitä että verarit kastuu ja kuraantuu. Minä vilustuin. Mutta kokemus oli niin mahtava viisivuotiaan elämässä ettei ollut puhettakaan ettenkö menisi Puumien harjoituksiin uudestaan. Saattoipa olla ensimmäinen asia minkä päätin itse ilman että vanhemmat siihen vaikutti.

Jalkapallo toi kavereita. Olin ainut lapsi ja jalkapallon ansiosta alkoi ovikellomme soida. “Lähe pelloomaan”, oli yleisin kysymys oven takana. Ja kyllä minä lähdin. Osa kavereista on kestänyt mukana kohta 50-vuotta.

Jalkapallo on yhdessä tekemistä. Joukkueessa on eri roolit niin kentällä kuin kentän laidalla. Lopulta kokonaisuus ratkaisee. Onnistunutta kautta ei ratkaise pelkästään pisteet sarakkeessa sarjan loputtua. Kyllä kaikkein tärkein on ollut se matka. Se jalkapallon kiertokulku missä kasataan joukkue, treenataan ja pelataan. Onko ollut mukava pelata?

Olen siinä suhteessa onnellinen mies että saan edelleen olla mukana rakastamani pelin parissa. Noin 47-vuotta sitten olin viiden, mutta edelleen tuo sama pikkupoika on mukana kun vaikka Api avaa täydellisesti laitaan, Mara tsippaa yli vastaantulevan maalivahdin, Tane ampuu puolesta kentästä maalin, Lipi löytää ristipallolla Jessen laidalta jne jne. On tämä mukavaa!

Jussi Kukkonen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *