Näe unta ja haaveile

Ihan pienestä pitäen uhosin kuin Muhammad Ali aikoinaan. Tahdoin tulla isoksi ja pelata jalkapalloa Maajoukkueessa. Käsipalloa myös. Koripalloa sekä jääkiekkoa. Välillä halusin tulla yhtä hyväksi juoksijaksi kuin Paavo Nurmi.

Isoa minusta ei tullut, tukeva kyllä olen ollut pienestä pitäen. Ja pääsin yhteen yllä mainituista unelmista.

Aika usein minulle sanottiin, kun kerroin unelmista, että älä unta näe! Eihän unille voi mitään. Vielä tässäkin iässä niitä näkee, eikä yllätys ole ainakaan itselleni, että jalkapallosta.

Viimeisen miesten maajoukkueemme pelin jälkeen, jossa Teemu Pukki näytti meille kaikille kuinka kaunista jalkapalloilu on, näin jälleen unta. Pelasimme Elon kanssa Mestareiden liigan lohkossa, johon oikukas arpa oli heittänyt myös KuPSin, Barcelonan ja Manchester Cityn. Kaikkien asiantuntijoiden yllätykseksi lohkovoitto ratkaistiin paikalliskamppailussa. Elon Areenalla, kauniilla Väinölänniemellä, ottelu oli loppuunmyyty. 20.000 katsojaa ulvoi kuin susilauma, kun astelimme kentälle.

Me olimme altavastaajina, vaikka joukkueessamme pelasi Olavi Rissanen, Antti Pirskanen, Pee Pee, Räsä, Bergin Niki, Thaimaa, Jesu ja muutamat muut huippupelaajat. Hyökättiin vanhan kunnon tupla Vee taktiikalla. Voitettiin vaikka Jorma Vainikainen ajettiin kentältä kahden kortin saattelemana. Jokainen meistä eturivin 5 pelaajasta teki maalin! Voi sitä riemun tunnetta. Pääsimme siis jatkoon ja voitimme finaalissa ennakosuosikki Real Madridin puhtaasti 3-0. Ottelussa tapahtui myös sellainen ihme, että maalivahtimme Aapeli roikutti omalta alueelta pallon upeasti vastustajan pömpeliin. Se oli pitempi potku kuin Uwe Hohnin kiskaisema keihäskaari aikoinaan eli yli 100 metriä.

Sitten vaimoni herätti minut. Olin enemmän kuin kuutamolla. Kysyi, että pelasitko taas jalkapalloa?
Olin pikkaisen hämmästynyt, koska elin vielä osittain unrssani. Vastasin: Hellurei!

Atik Ismail