Kun reilu kymmenen vuotta sitten totesin itselleni, etteivät taitoni riitä ammattijalkapalloilijaksi, niin luonnollisesti kipinä jalkapallolle alkoi hiipua vuosi vuodelta. Ei se koskaan sammunut ole, mutta hiipunut. Tällä kaudelle syttyi uusi kipinä!
Joukkue patsastelee sarjataulukossa kärkisijalla. Harjoituksiin osallistuu elokuun alussa vielä se parikymmentä pelimiestä. Kotipelimme kuvataan ja jopa selostetaan. Vieraspeleihin liikumme bussikuljetuksella. Pidemmillä vierasmatkoilla on seuran tarjoama ruokailu. Ennen peliä pelaajille on tarjolla pientä välipalaa ja vichyä. Huolto toimii viimeisen päälle. Huoltolaukusta löytyy kaikki tarpeellinen ja enemmänkin. Suurin osa näistä saattavat tuntua pienille asioille, mutta ovat kaikkea muuta! Jukranpujut kuinka paljon pelkästään Elon edustusjoukkueen toiminta on kehittynyt!
Onhan se selvä, että voittaminen on keskivertoa mukavampaa kuin häviäminen. Varsinkin jos satut vihaamaan häviämistä. Suuri paino sanalla vihaamaan! Ne ovat silti nämä ”pienet” asiat, jotka tämän kipinän on uudelleen sytyttänyt. Siitä iso kiitos pelitovereille, että taustoille. Kiitos!
Minkälainen tämä uusi kipinä sitten minulle on? Sitäkin olen tässä pohtinut. Sammuuko se mahdollisesti yhtä nopeasti kuin syttyikin. Tähän uskallan sanoa ettei sammu, sillä se on erilainen.
Aikaisemmin pelasin joukkueelle. Sille kahdenkymmen hengen ryhmälle. Elo, Sapa, SiPS jopa KuPS.
Ensimmäistä kertaa tunnen ja koen pelaavani Seuran puolesta! Elon logolle, joka siinä vasemmassa rinnassa paistattaa perinteikästä historiaansa. Seitsemän-vuotias Oliver ja 32-vuotias Niki pelaavat samalle logolle. Tätä asiaan haluan edistää tämän uuden kipinäni voimalla.
Meillä taitaa tällä hetkellä olla yli 100 junioria seurassamme ja määrä tulee varmasti kasvamaan tulevaisuudessakin. Mistäpä sitä tietää vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä Elo pelaisi maamme toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ja avauksessa olisi muutama Elon oma kasvatti.
Tämän kun pääsen kokemaan niin kipinä hyvä: ”then you have my permission to die”
#13 Niki
