Lapsi- ja nuorilähtöinen Elo

Oma poikani aloitti jalkapalloilun jo 4-vuotiaana ja on ollut upeaa seurata lasta, jota liikuntaharrastus motivoi ja kasvattaa yksilönäkin monin tavoin. Joukkueessa toimien opitaan ryhmässä lajin kikkoja ja lainalaisuuksia, mutta myös tärkeitä kansalaistaitoja siitä, miten homma saadaan toimimaan ja jokaisella osallistujalla on tärkeä rooli ketjussa. Harrastaminen vaatii myös meiltä aikuisilta läsnäoloa, lukuisia tunteja kentän laidalla, satoja kilometrejä kuljetusmatkoilla, mokkapalojen leivontaa sekä tuntimäärällä kotona käytäviä keskusteluja. Kun lapsi on motivoitunut ja uskoo itseensä, harrastaminen on kultaakin kalliimpaa ja ehkäisee monin tavoin syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.

Useat kansalliset tutkimukset osoittavat paljon positiivisia, mutta myös negatiivisia asioita lasten ja nuorten harrastamisesta. Myönteistä on se, että 7-15 vuotiaista suomalaisnuorista yli 85% on ilmoittanut harrastavansa jotain lajia vapaa-ajallaan. Yläkouluikään tullessa tilastot muuttuvat synkemmiksi ja liian moni yläkoululainen lopettaa harrastamisen kokonaan. Hälyttävää on, että usein lopettamisen syissä korostuu ehdottomuus siinä, ettei aio kyseistä lajia enää harrastaa koskaan. Syyt ovat luonnollisesti yksilöllisiä, mutta tutkimusten mukaan lopettamiseen liittyy syitä, jotka liittyvät nuoren motivaation hiipumiseen. Useat lopettaneet nuoret kertovat syyksi harrastamisen hinnan kasvamisen, mutta myös luottamuksen omaan kyvykkyyteensä pärjätä, yksinäisyyden ja sosiaaliset paineet. Nämä asiat herättävät ainakin itselleni kysymystä, että toteutammeko liikuntaa nykyään liiaksi seuran/joukkueen ja kilpaurheilun ehdoilla ja muistammeko antaa jokaiselle lapselle palautetta ja yksilöllistä kannustusta eri tilanteissa? Etenkin jos lapsen taidot eivät ole ehkä ”ikätasoon nähden vaadittavalla” tasolla?

Harrastamisen kustannukset ovat Suomessa tilastojen mukaan viime vuosikymmenen aikana jopa kolminkertaistuneet. Tämä on varmasti aiheuttanut monelle vähävaraiselle perheelle haasteita saada maksettua niin seurojen lisenssit, varusteet, joukkuemaksut ja turnausreissut. Elon strateginen kärki onkin edistää edullista vaihtoehtoa harrastaa jalkapalloa ja liikuntaa hyvässä ja rennossa ilmapiirissa ilman liian suuria paineita, joita usein asetetaan menestyksen ja aikuisten ehdoilla. Harrastamisen hinta seurassa onkin saatu pysymään erittäin edullisena, koska seurassa ei ole yhtäkään palkattua työntekijää vaan kaikki tehdään yhteisenä talkootyönä. Tästä tuloksena ainakin oman joukkueemme osalta kulut pysyivät edellisellä kaudella vain muutamassa satasessa euroa pelaajaa kohti ja pystyimme silti harjoittelemaan niin Lippumäen hallissa, tekonurmilla ja osallistumaan Palloliiton sarjoihin ja turnauksiin. Harrastamisen edullisuutta edisti myös yhteistyö toisten lähiseurojen kanssa ja pystyimme näin tarjoamaan harrastamisen jatkon kahden paikkakunnan nuorille, joilla ei olisi ollut riittävästi pelaajia omaan joukkueeseen.

Voiko tällä tavalla toimien tarjota myös kehittymismahdollisuuksia pelaajille? Väittäisin, että olemme siinä onnistuneet, kun toimintaa on tehty vahvasti pelaajien ehdoilla ja on luotettu jokaisen lapsen yksilöllisiin kykyihin, onnistuttu ja epäonnistuttu yhdessä, pidetty hyvää vuorovaikutusta yllä kaikkiin suuntiin, tehty yhteistyötä muiden seurojen kanssa ja ennen kaikkea asetuttu lasten tasolle ja katsottu futista heidän silmillään. Jalkapallon pitää olla hauskaa lapsille ja kotiväelle ja muistettava, että se on vain peliä – ei oteta asioita liian vakavasti ja osataan nauraa ja iloita juuri siitä, että lapsemme tykkää harrastaa! Kilpaurheiluakin tarvitaan, mutta aikaisempaa enemmän tarvitsemme myös matalamman kynnyksen vaihtoehtoja Kuopioon. Mielestäni edelleenkään ei tarvitsisi tehdä niin selkeää pesäjakoa harraste- ja kilpaurheilun välillä vaan kehittää tätä edelleen. Lapset ja nuoret nauttivat ja oppivat yhdessä pelaamisesta ja me aikuiset oikeasti voimme pilata tämän sillä, että liian aikaisin jaetaan heitä ”parempiin” ja ”ei niin hyviin”. Tämä on omiaan lisäämään eriarvoisuutta ja juurikin tätä tutkimusten mukaista lapsen oman kyvykkyyden tunnistamista. Lisäksi tällä tavalla saatamme tietämättämme pilata kahden pelaajan ystävyyssuhteen – vain siksi että toinen meidän aikuisten mielestä ansaitsee toisen ryhmän kehittyäkseen pelaajana.

Olen ollut erittäin iloinen ja tyytyväinen, että meillä on Kuopiossa Elo, joka pyrkii kaikin tavoin pitämään lapset harrastamisessa kiinni ja koko seurana voimme olla mukana kehittämässä seuratoimintaa ja tarjota harrastuksen, johon kaikilla on varaa ja tarjota vaihtoehtoisen tavan harrastaa futista omalla tasollaan vaikka aikuiseksi saakka. Ammattilaiseksikin kyllä ehtii sitten myöhemminkin siirtyä, jos kiinnostus sinne saakka jollakin nuorella kestää.

Ilon kautta – Elo!

Erno Kääriäinen
Elo 2007 joukkueenjohtaja ja seuran hallituksen jäsen